Peesukarhun synty: tarina epäonnistuneesta pelitubettajasta

Haluan aloittaa siitä, mistä kaikki lähti – mistä Peesukarhu syntyi. Et ehkä tiennyt, että olin pelitubettaja. En pidä yhtään tubettaja-nimestä. Se tuo mieleen jonkun pellen, joka vääntelee naamaansa thumbnailissa. Ehkä olen kateellinen. Nämä pellet ovat viihdyttämisen ja huomion mestareita, minä en ollut, minun pellehyppyni päätyi suunnittelemattomaan mahaplätsiin.

Kun kutsun tubettajia tällä nimellä, en tee sitä pelkästään haukkuakseni. Mielestäni pelikanavat ovat nykyajan sirkuksia ja tubettajat niissä esiintyviä klovneja – hehän haluavat viihdyttää katsojia. Kansa vaatii aina lisää huveja!

Aloitin YouTube-kanavani vuonna 2019, opiskellessani yliopistossa luonnontieteitä. Minulla oli paljon vapaa-aikaa, sillä en tähdännyt parhaaksi opiskelijaksi. Näin Palulumanin meemivideon ja tajusin, että minäkin voisin tehdä tuollaisia hauskoja videoita, saaden ehkä miljoonia katseluita. Meemivideo on toinen sana mikä saa minut oksentamaan. Olin aloittaessani jo 25-vuotias, eli henkisesti kypsä aikuinen. Tämä olisi ymmärrettävämpää, jos olisin aloittanut leikin 10 vuotta aiemmin.

Mikä sai minut sitten harkitsemaan lapsellisten pelivideoiden tekemistä? Minun oli valmistumisen jälkeen määrä etsiä pientä neliseinäistä kermanvalkoista konttoriboxia, jossa valmistelisin Powerpoint-esityksiä hapannaamaisille, minua vanhemmille, kuulijoille järvivesien kunnosta. Siinä ei ollut konseptipaperilla mitään järkeä. Sama asia, kun joku olisi lähdössä lukioon ja päättäisikin mennä takaisin päiväkotiin sen sijaan.

Tuo oli pitkään minulle mysteeri. Tiesin kuitenkin sen, että jos jokin tuntuu rinnassani oikealta, silloin laitan aivoni siihen riepuun jota kulkurit kuljettavat kepin päässä olallaan ja lähden matkalle.

Tunsin kerrankin hyvää omaatunto pelaamisesta, jota tein tähän aikaan paljon. Se ei tuntunut enää ajantuhlaukselta, koska tarvitsin raakamateriaalia jota editoida. Ensimmäiset videot tein PlayStation 4:llä, editointiin täysin sopimattomalla laitteella.

Pari vuotta meni, kanavani ei räjähtänytkään niin kuin olin toivonut. Katseluiden sydänkäyrä jatkui pientä värinää lukuunottamatta tasaisena, vaikka oma sydämeni pamppaili videoita tehdessä.

Jatkoin vaikka epäonnistuin jatkuvasti. Paradoksi alkoi paljastua. Olin myöhäisherännyt luova ihminen! Itse luomisen ilo, voitti karvaan pettymyksen, joka tuli, kun video ei menestynytkään.

En koskaan edes tullut ajatelleeksi, että aivoni olisivat johdotettu sikin sokin niin kuin taiteilijan. Se oli se syy, joka oli saanut minut kiemurtelemaan penkissä labran- ja tilastotieteen-kursseilla.


Tämä ei vielä kuitenkaan vastannut perimmäiseen kysymykseeni: miksi halusin tehdä juuri pelivideoita?


Kokeilin lisätä videoille kommentointia ja luovutin meemivideoiden kanssa. Sitten alkoi tapahtua jotain. Suomalaiset alkoivat löytää videoni, ja joku tönäisi minut erään metsästyspelin suuntaan, theHunter: Call of the Wild. Katsojat halusivat nähdä siitä videoita, joten tein siitä kanavan pääpelin.

Tein videoita ilman naamaa. En ymmärtänyt, miksi joku haluaisi näyttää sen kamerassa. Se tuntui lapselliselta ja altisti vieläpä muiden kritiikille. Tiesin kuitenkin, että se lisäisi suhdetta katsojiin ja katsojat saisivat siitä paljon enemmän irti, kuin pelkästä äänestä. En silti olisi kestänyt olla ihmisten tuijotusten ja arvostelun kohteena. Mitä jos joku tuttu näkisi minut?

Saatat ajatella, että mollaan pelitubettajia, mutta haluan samaan hengenvetoon todeta, että myös ihailen heidän rohkeuttaan. Nämä ihmiset uskaltavat olla autenttisia kameran edessä tehdessä jotain lapsellista, usein satojen tai tuhansien silmäparien edessä. En ikinä pystyisi itse siihen.


Jos jokin asia herättää vahvoja negatiivisia tunteita: kateutta, häpeää, vihaa, silloin asia osuu lähelle omien heikkoudemme ydintä. Sisäistä lasta, niinkuin Tommy Helsten sanoisi.

Peesukarhu-kanavaani alkoi kasvamaan kuin tein aiemmin maini metsästyspelin kanavan pääpeliksi ja aloin tekemään säännöllisiä videoita. Tilaajia ja tykkäyksiä tuli, mikä oli mukavaa. Sitähän kaikki tubettajat haluavat: tulla nähdyiksi, olla jotain.

Tässä on mielestäni ongelma: todella moni nuori haluaa olla (peli)tubettaja, koska mikä olisi helpompi tapa tienata kun pelata pelejä? Nuorille tarjotaan oikopolku Onnelaan ja he ajattelevat että voivat helposti välttää perinteisen tylsän työelämän kun aloittavat pelikanavan.

Ongelma on siinä, että vaikka sirkushuveille on valtavat markkinat: nuorten täytyy olla viihdytettyjä aamaisipöydässä, koulumatkalla ja välitunnilla, ei kaikille halukkaille pellenaluille riitä esiintymisvuoroa tivolissa. Tiedän, että nykyään merkittävä osa aikuisista kuluttaa ja luo pelivideoita, mutta käytän nuoria esimerkkinä.

Mikä on kuluttajien suhde sisällöntuottajiin, 1:100? Entä jos ei oteta harrastajia vaan niitä jotka oikeasti tienaavat sillä, 1:10’000? Täytyy ehkä lisätä vielä yksi nolla, että sisällöntuottaja voi syödä muutakin kuin nuudelia. Jos ajatellaan, että jokainen tilaaja on kuluttaja, eli muutetaan luvut tilaajamääriksi, niin 10-100k tilaajamäärällä luulisi sitä pystyvän tekevän ammattina Suomessa.

Mihin asti sitten itse pääsin ennen kuin luovutin?

Onnenpotkuni oli, kun kanavani pääpeliin tuli kartta Suomesta, Revontuli Coast. Se siivitti kanavani yllättävään metsäkananlentoon. Kanava kasvoi lopulta niin suureksi kuin se niche-pelin puitteissa oli mielestäni mahdollista: 2670 tilaajaa (tuo on pieni tilaajamäärä, mutta silti vain 5 % kanavista yltää siihen). Jokainen, joka Suomessa pelasi peliä, oli varmasti kuullut minusta tai pelannut sitä servullani. Terveisiä vain jos olet vanha tilaajani!

Kun tuon mapin magia loppui, kanavani alkoi hiljalleen vajota. Se tuntui ikävältä. Olin luullut, että nousukiito jatkuisi ikuisesti. Ajattelin, että saisin YouTuben ojentamilla mainoshiluilla elätettyä itseni, koska kasvuvauhti oli parhaimmillaan lupaava.

Olin käyttänyt peliin yli 800 tuntia, vaikka kiinnostukseni loppui 200 tunnin kohdalla. Sen jälkeen tuli grindivaihe: teet videoita pelistä, joka ei enää kiinnosta, mutta teet sen yleisön takia. Yleisö vaatii sitä, heille ei käy mikään muu kuin se sama, minkä takia he ovat kanavan tilanneet. Mutta olet ihminen ja kaipaat vähän vaihtelua. Algoritmit eivät pidä vaihtelusta, sinä olet tubettajana yhden jutun ihme, ellet ole itse se ihme räiskyvänä persoonana.

Kun innostus liukenee harmaaseen maaperään, katsoja kyllä aistii sen. Tämä näkyy videoiden laadussa. Kuten mehiläiset tanssillaan, ihmisetkin viestivät muille lajitovereilleen jonkun asian olevan kiinnostava ja heidän huomionsa arvoinen, jos he puhuvat siitä innostuneella äänellä.

Tämän vuoksi suosituin videoni – “Siperiassa kuvattu” hirvenmetsästys, yli 21 000 katselua ja lähes 300 tykkäystä – syntyi silloin, kun olin vielä kiinnostukseni huipulla. Äänitin monet pätkät yöllä kuiskaten, silloisen kumppanini nukkuessa samassa huoneessa. Kiinnostukseni oli siis kuultavissa jopa hiljaisessa äänessäni.

Grindijakson myötä oivalsin paljon YouTubesta ja itsestäni. Nautin pelivideoista silloin, kun taltioin visuaalisen tarinan, jonka olin itse pelissä elänyt. Pelissä koukku on kuitenkin kerätä harvinaisia turkisvariaatioita tai massiivisia sarvipäitä metsästäjän mökkiinsä. Mielestäni se oli aluksi ihan hauska mekaniikka, se loi jotain tavoitteita pelaamiseen.

Myöhemmin se osoittautui ainoaksi tavaksi tehdä uusia videoita, kun kaikki pelin kartat olivat tulleet tutuksi. Nämä turkikset ovat pelissä harvinaisia, joten pelaajat arvostavat toisia pelaajia, joilla on eniten näitä kerättynä (pelin ympärille muodostunut arvohierarkia). Se, miten tämän saa tehtyä pelissä tehokkaimmin, on kuitenkin tylsää grindaamista: täytyy miinoittaa kartan järvet teltoilla, joissa eläimet käyvät juomassa (koska ne ovat silloin helpoiten ammuttavissa). Pelissä pystyy teleporttaamaan teltasta telttaan, joten näin voi käydä ammuskelemassa monta eläinlaumaa lyhyessä ajassa. Realistista, tiedän!

Rento metsästyspeli muuttuu tällöin ihmeelliseksi arcade-räiskinnäksi, josta katoaa metsässä hiippailun hienous ja aito metsästyksen tuntu satunnaisine metsästystilanteineen, joista itse pidin pelissä.

Pelaajat löytävät oikopolun, joka mielestäni pilaa koko homman idean. Siitä ei voi kuitenkaan syyttää ketään – se on luonnollista toimintaa, koska peleissä on aina hierarkia: kuka on paras pelaaja. Paras pelaaja saa luonnostaan eniten kiinnostuneita silmiä, olettaen että tämä osaa kuitenkin paketoida ne viihdyttäviksi videoiksi. YouTubessa ei pärjää sillä, että on pelkästään paras pelaaja, pitää olla myös paras sisällöntuottaja. Tässä kohtaa siitä tulee oikea työ, koska kilpailu on helvetillistä ja ihmisten huomiosta kilpaillaan mitä epäeettisin keinoin.

“Mulle riitti. Jossain muualla täytyy olla enemmän merkitystä mulle.”

Jos joku nauttii pelissä grindaamisesta tai tykkää katsoa, kun joku muu tekee tätä onnistuneesti, se on täysin ok. En ole kukaan sanomaan, että tämä olisi väärin. Jokain saa käyttää aikaansa niinkuin haluaa.

Minulle se ei ollut asia, johon halusin käyttää aikaani, joten päätin hiipiä takaperin puskaan, miettien, mitä oikeasti halusin elämälläni ja kanavallani tehdä.

Mietin myös, mitä suosituimmat pelitubettajat oikeastaan tekevät: pelaavat päivästä toiseen, viihdyttävät pitäen yllä suurta energiaa ja usein teennäisiä tai ylikorostettuja reaktioita pelitapahtumiin. Joillekin tämä saattaa tulla luonnostaan, he ovat silloin oikeassa paikassa.

Tällaisille rauhallisemmille sisällöntuottajille ei ole näillä markkinoilla sijaa. On toki olemassa myös rentoja pelikanavia, joissa katsoja rentoutuu ja “hengaa” sisällöntuottajan kanssa. Tämä olisi ollut minulle sopivampaa, mutta en voi ottaa pelejä niin vakavasti, että tosissani pelaisin jotain kovin kauaa. Se on minulle vain peli, ja olen siitä sen verran irrallaan, etten voi elää sitä todeksi. Kun pelasin theHunter-peliä “vakavissani”, mietin usein takaraivossa, että mitä järkeä tässä oikeasti on – tämä ei tuo lihaa minulle oikeassa elämässä, vaikka ampuisinkin preerian kaikki biisonit.

Ja vaikka olisin onnistunutkin isosti, olisin päätynyt lopulta sinne, missä suosituimmat tubettajat ovat, ja kun katson heitä, totean, etten kuulu heidän joukkoonsa. Siksi oli aika tehdä toinen u-käännös.

Näin päättyi epäonnistunut pelitubettajaurani. Tikapuut veivät väärälle huipulle. Jos tuo huippu on sellainen, jonka sinä haluat jonain päivänä huiputtaa, siinä ei ole mitään väärää. Pelitubettaminen on viihdettä, ja viihde piristää monia.

Minulle se ei kuitenkaan ollut oikea vaara valloitettavaksi. Koen, että maailmassa on jo tarpeeksi viihteellistä kevyttä sisältöä – oikeastaan epätasapaino viihteen ja oikean syvällisen asiasisällön välillä. Oletko samaa mieltä?

Minun tehtäväni on tehdä jotain muuta: kirjoittaa ja tehdä videoita aiheista, joissa on syvempi opetus, ja näissä voin olla enemmän oma itseni.

Tämä ei ole moralismia. Tämä on vain oma tarinani siitä, että on täysin okei tehdä u-käännös – jos toinenkin – kun huomaa olevansa matkalla paikkaan, jonne ei haluakaan mennä.